Porvoon TriennaaliPorvoon Triennaali on kolmen vuoden välein järjestettävä taidenäyttely ja kaupunkifestivaali, joka pyrkii jatkuvuuteen ja pysyvyyteen. Se on visuaalisen taiteen tapahtumakokonaisuus, jonka keskiössä on eri puolille kaupunkia sijoittuva taidenäyttely, kooten yhteen ison joukon kotimaisia ja pohjoismaisia kuvataiteen huippunimiä. Triennaali kommentoi Porvoon eri ajallisia ja toiminnallisia kerrostumia, soluttautuu kaupunkiin ja kohtaa ja haastaa ihmiset arjessa ja yllättävissäkin tilanteissa.
|
Historiaa edellisiltä vuosilta
| ||
”Keskustelua väristä”
Triennaalin kuraattorien Petri Hytösen ja Stig Baumgartnerin haastattelu
Miksi triennaalille valittiin tämä teema?
PH: Tämä on selvää jatkoa ensimmäiselle triennaalille. Otetaan ensin ”piirustus”, sitten "väri" ja sitten "tila" jne. Yksinkertaiset aiheet, joita taiteilijat lähestyvät omilla yksinkertaisilla tai monimutkaisilla tavoillaan. Väri on tässä helposti lähestyttävä tekijä, joka ei sulje pois ketään. Väri on yhdistävä ja erottava tekijä – monessa mielessä. Tunne ja väri ovat loputon suo täynnä adjektiivipareja. Väri kiihottaa, vihastuttaa, ihastuttaa ja johdattaa mieliämme erilaisiin tunnelmiin. Lempivärit, liturgiset värit, väriterapiat, aurojen värit, kokemukselliset väri-ilmiöt ja kaikki muu henkisiin maailmoihin liittyvät värit ovat aika kokemuksellisia asioita.
Ja samalla väri toimii neutraalina symbolivärinä, huomiovärinä, merkintävärinä ja on läsnä kaikkialla kuten avaruuden aallonpituuksilla joita emme silminemme edes aisti.
Väri on myös loistava tapa luoda uusia polkuja julkisen tilan ajatteluun ja kyseenalaistamiseen varsinkin rakennetussa ympäristössä – ja väri toimii hienosti myös taideteoksissa!
SB: Väriä voidaan lähestyä tieteellisesti tai täysin subjektiivisesti – ja taiteessa näiden kahden lukuisina eri yhdistelmämuotoina. Esimerkiksi valon ääripäät musta ja valkoinen voidaan ajatella ja mitata valona ja ei valona, musta on siis valon ja värin poissaoloa, negaatio. Symbolisesti taas musta ja valkoinen ovatkin toistensa vastapareja, vastavoimia kuten hyvä ja paha, tyhjä ja täysi jne. ja siten ne täydentävät toisiaan - ja toimivat jo heti ajattelun avaimina.
Väri on olemassa valossa. Värillä ei ole muuta olomuotoa kuin olla läsnä omana itsenään. Yksinkertaistaen jokainen väri on aina jonkin värinen ja koska sillä on tämä välitön ja suora läsnäolonsa, me yritämme ymmärtää sitä esimerkiksi antamalla sille nimeä. Mutta miten antaa nimi, joka ei jo kahlitse sen olemusta. Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäellä oli kaunis esimerkki värin nimeämisestä. Hän antoi lavastajalleen ohjeen maalata huoneen seinät maasta kaivetun oliivin väriseksi. Näinhän se usein menee: värin valinta on jo tarina sinänsä ja katsojana astut siihen tarinaan antamalla värin vain olla sitä, mitä se on.
Millä perustein juuri nämä taiteilijat on kutsuttu?
SB: Taiteilijat on valittu nimenomaan teemaan sopivasti, on eri mediumeja, perinteistä maalausta, kuvanveistoa, videotaidetta, performanssia.
PH: Veistäjille värinkäyttö ei ole itsestään selvää. On valittu juuri sellaisia, joilla väri on mukana jossakin vaiheessa tekemistä - tai kuten Aurora Reinhardilla värittömyys - kipsi ja valkoinen, pieni värillinen twisti mukana. Markku Pääkkösellä on pitkä väriura, värillisten tilaustöiden suhteen, Vantaan Leinelä viimeisenä urotyönään. Mikko Paakkola on aika monokromaattisesta traditiosta ponnistava ”taivaanrannan maalari”, jonka työt ovat pitkälti pigmenttiä, joissa väri on erityisesti fyysinen elementti.
PH: Työpari Kalle Turakka Purhonen ja Sampsa Indrén, Suomen paksuin lipputanko, siinä väri on huumoria ja symboli, pehmeällä huumorilla kansallisuusaatteen mietintää.
SB: Väri voi olla materiaalinen tai symbolinen kuten sinivalkoisuus tai kuten sateenkaarivärit Timo Tähkäsellä eli Maimu Brushwoodilla o.s. Huolirinta. Maimu on kuvataiteilija Timo Tähkäsen alter ego ja drag-taiteilija. Hän on maalauksia ja installaatioita tekevä taiteilija, jolle värillä on tärkeä sisällöllinen merkitys. Hän on aiemmin yhdistänyt taiteen tekemisen ja hoitolaitoksissa työskentelyn.
PH: Kirsi Mikkolan isot värikollaasit on pelkkää väriä. Ei ole vastaavia kollaasintekijöitä suomalaisia, jotka olisivat tehneet nimenomaan värikollaasissa niin merkittävää eli niin, että väri on kaikenkattava. Hän on asunut pääasiassa Berliinissä vuosikymmeniä, jo ennen muurin murtumista.
SB: Valinnoissa voi ajatella sitä, että taiteilijoitahan on paljon. Paljon on hyviä, jotka voisivat olla mukana, mutta kun valitsee jonkun, niin se voi myös johtaa toiseen: kun ajattelee Kirsi Mikkolan kollaaseja ja sitten vertaa niitä Maija Närhiseen, joka tekee tavallaan myös kollaasia, mutta hänen työskentelynsä on tilallisempaa, kolmiulotteisempaa.
PH: Maija Närhisellä tulee tällä erää näkökulma enemmän kierrätyksen kautta.
SB: Valinnoissamme syntyi taiteilijapareja tai kolmen ryhmiä. Syntyi vuorovaikutusta eri ryhmien välille, uusia näkökulmia.
PH: Museotiloihin tulevien taiteilijoiden joukossa on veistäjistä Anne Meskanen-Barman, jolla on ollut väriä mukana aina. Väri on ollut osa veistämistä ja se on ollut aika selvää. Aura Hakuri ja Linda Granfors, molemmathan ovat maalareita koulutukseltaan ja väri ei ole performansseissa aina, mutta kun he tekevät jotakin installatorista, se on hyvin voimakkaastikin mukana.
SB: He itse myös painottavat, että taidemaalaritausta näkyy heidän työskentelyssään, vaikka se teos olisi esitysmuotoinen.
PH: Heikki Marila, joka on ollut niin Monet-henkinen viime näyttelyssään, häneltä tulee tosi ekspressiivistä värimaalausta.
SB: Pekka Sassin teokset ovat aika minimaalista videota, vaikka samalla aika kokonaisvaltaisia ja vaativat aistien virittäytymistä. Videoinstallaatioiden väripinnoissa on hitaita siirtymiä.
PH: Voi olla myös valokuvaprinttejä. Digitaalinen näyttöpohjainen värintoisto, sillä on iso merkitys. Se näkyy additiivisessa värimaailmassa, muttei tässä subtraktiivisessa. Se on iso ero. Videoita ei ole paljon valittu.
PH: Taiteilijoita, joille väri on ollut kautta aikain tärkeää, on Reijo Viljanen, jonka osin retrospektiivinen näyttely on Kappalaisentalossa. Ja Jukka Vikbergin veistoksia tulee samaan galleriaan.
SB: Ajatellaan tätä teemaa ”väri on yhteinen asia” ja miten se liittyy ihmisten arkeen, esimerkiksi kun joku pukee vaatteet, ihminen miettii jo kuinka väri tai henkilö itse tulee esille. Onko liian värikäs vaate vai pitääkö sen olla värikäs? Tällaiset valinnat, haluaako erottautua, on jo esiintymistä värien kautta ihan normiarjessa. Myös taiteessakin, väri on esimerkiksi maalarillekin aina valinta.
Onko tässä joukossa taiteilijoita, jotka jollakin tavalla rikkovat perinteisiä väreihin liittyviä symbolisia merkityksiä?
PH: Timo Vaittinen on tehnyt aikanaan värikkäitä epoksimaalauksia, nyt hän miettii kadotuksen, helvetin ja paholaisen väriä.
SB: Taiteilijat eivät halua yleensä lukita värejä ja niihin merkityksiä, mutta kun katsoo pidemmällä aikavälillä, taiteilijalla usein toistuu tietty väriskaala, tunnistettava paletti. On omat syyt palata joihinkin väreihin.
PH: Timo Tähkänen luo värin rinnastusten kautta erilaisia energioita väreillä. Teokset ovat hirveän parantavan oloisia. Teoksista on varhain jo välittynyt viesti, että värillä on merkitystä ja se vaikuttaa tilan energioihin. Toisilla se energia ei ole samalla lailla kasaantuvaa. Tästä puhuessa voi leimautua hörhöksi, mutta tämähän on selkeää väripsykologiaa.
SB: Toisaalta Marika Mäkelällä koristeellisen värin energia on voimavara, vaikka koristeellisuus-sanaa toisaalta vältellään helposti. Heikki Marila on maalannut taidehistoriallisia viittauksia, sekä abstraktioissaan että selkeästi figuratiivisissa teoksissaan. Niissä esimerkiksi punainen assosioituu vereen ja sitä kautta kärsimykseen, mutta kun ne tulee ikään kuin taidehistorian kautta niissä voi olla mukana ironiaakin. Se riippuu myös kontekstista missä teos on esillä. Jos vertaa, vaikka että teos on ripustettu kirkkoon tai kauppakeskukseen. Kuinka lukittuja nuo merkitykset yleensä on, se on mielenkiintoista.
PH: Meidän apinalajin tila-, aika- ja paikkasidonnaisuus on aika iso.
SB: Tiina Pyykkinen on tehnyt pää voittoisesti mustia teoksia, vaikkakin värikkäitä eikä siis absoluuttisen mustia – se on myös tavallaan statement jättää värit pois.
PH: Hän tuo esille sitä miten lähellä mustaa on myös väriä, ja tässä hän on aika paljon tuonut ideaa violetin kautta. Hän käyttää myös heijastumia ja niiden kuvia sekä kiillon ja matan merkitystä eri kerrosten suhteen. Hänen teoksensa on tavallaan semiadditiivista, koska heijastuma heijastuu eri lailla teoksesta. Värisävyt muuttuvat aika lailla kuten kineettisessä taiteessa, katsojan mukaan. Se on semiadditiivista.
Väriteorioista ja opettamisesta
PH: Stigin kanssa me ollaan pidetty useampi vuosi Kuvataideakatemiassa väri- ja sommittelulaboratoriota, aluksi ihan värilaboratoriota. Sommittelun kautta tosin aihepiiri laajentui aika lailla. Ollaan pyritty hakemaan suomalaisia, joskus ulkomaalaisiakin, taiteilijoita ja teoreetikkoja luennoitsijoiksi. Sitä kautta näkökulma laajenee aika paljon siitä kuin jos ajattelee vain perus subtraktiivista ”värimössöteoriaa”. Se on yksi maailma, mutta sitten on myös sähköinen maailma, sähköisen valon kautta syntyvä additiivinen värimaailma. Ne eivät sulje toisiaan pois. Me eletään tavallaan tässä sähköisen valon maailmassa. Sitä kautta tulee hyvin erilaisia näkökulmia. Kun ns. virallisia erilaisia värioppeja on parisataa, niin sitten ollaan aika paljon menty Goethen, Ittenin ja Albersin perässä, mutta on myös tullut Kukkosen Martin painovärioppi eli käytetään syaania, magentaa, keltaista, mustaa ja valkoista. Martti Kukkonen veti aikanaan kurssejakin, tällaista hauskaa subtraktio-opetusta, että otetaan vain 3 sävyä + musta ja valkoinen. Ei siinä kukaan pysty kovin pitkälle menemään, luomaan koko maailmankaikkeutta. Tullaan värin sekoittamisen kautta värin fyysiseen luonteeseen, mikä värin pigmentti on, mineraali, värin orgaaninen olemus, kasviväri, synteettinen väri jne. Nykytaiteen konseptihakuisessa merkitysmaailmassa haetaan merkityksiä.
SB: Meillä on molemmilla taidemaalarin koulutus ja Petri puhui juuri etenkin värin fyysisestä käyttämisestä. Taiteilijoiden kehittämät väriteoriat, jotka liittyvät havaintoihin ja miten värit nähdään ja joita käytetään esimerkiksi maalaamisessa, niissä ei ole hirveän suuria muutoksia tapahtunut. Totta kai värien havaintopsykologia kehittyy. Goethen värioppi suomennettiin vasta nyt, parisataa vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vaikka kirja onkin vanhentunut monelta osin, teoria on edelleen hyvin mielenkiintoinen ja vaikuttanut paljon taiteeseen. Goethe on vaikuttanut myös myöhempiin taiteilijoiden väriteorioihin. Värioppia on koulussakin jo ala-asteella, ainakin päävärejä opitaan.
PH: Värikoulutusta on kuitenkin aika vähän, ei siitä paljon puhuta, sitä pidetään itsestäänselvyytenä aika pitkälle. Vähätellään Johannes Ittenin seitsemää kontrastia ja niiden läpikäyntiä. Ihmisillä on sen myötä todella vaihtelevia värin käytön kykyjä ja se johtaa toisaalta siihen, että välillä tulee melko mielenkiintoista tavaraa ulos. Mutta minusta on aika heikoissa kantimissa tuo värin yleisempi opetustaso. Värin suhteellisuuteen ei vielä kauheasti auta, jos tiedät että punaisesta ja vihreästä saa ruskeaa. Goethe on ainoa näistä kolmesta, joka puhuu enemmän värin additiivisesta luonteesta tässä maailmankaikkeudessa. Näistä salamaefekteistä, jälkikuvaefekteistä ja siitä seuraavista simultaanisuuksista…
SB: Nuo ovat taidekoulun juttuja, vähän niin kuin opiskelisit musiikin teoriaa ja nuotteja, niin jossakin vaiheessa niihin väkisinkin törmäät. Osa kiinnostuu enemmän osa vähemmän.
SB: Syntyy someilmiöitä, missä ihmiset keskustelevat siitä onko jokin väri ruskeaa tai vihreää ja mielipiteet jakaantuu. Ihmiset ovat kiinnostuneita väristä - se liittyy omiin havaintoihin. Kun olen itse taiteilija, ja myös maalari, ja teen edelleen teoksia matkoilla, kiinnittää sitä huomiota sellaiseen, mitä muut matkakumppanit eivät välttämättä tee, mm. siihen minkä värinen valon väri on kussakin paikassa. Taiteilijana sitä poimii tuollaisia havaintoja - ja se on rikkaus tietysti.
PH: Niin se on myös aika paljon sitä, että ihmiset eivät suorastaan näe, kun eivät opiskele sitä. Harrastajat saavat kaikkein voimakkaampia elämyksiä, jos tämän voi heille välittää. Monet eivät näe esimerkiksi sitä, kuinka ulkona ja sisällä on eriväristä valoa. Monet taidemaalaritkin voivat olla värisokeita. Vaikka aika tavalla samoin me ihmiset värejä näemme, se ei ole ihan pieni prosentti, joka näkee eri tavoin. Poikkeamia on aika paljon. ”Perusapinan” olemus on aika sama ja poikkeamat on lähinnä niitä virheitä. Kyllä luonto on muokannut meille metsästäjän vaistot ja värien erotuskyvyt.
SB: Väri on aina statement, mielipide. Sen huomaa esimerkiksi arkkitehtuurikeskustelussa. Jos talon pinta on vaikka kiveä tai metallia, se ei aiheuta niin reaktioita, mutta jos se maalataan jonkin väriseksi, se herättää heti kommentteja. Kysymys herää aina miksi se on juuri tämän värinen, aina syntyy reaktio. Olen tehnyt julkisen taiteen teoksia. Keskusteluissa musta tai valkoinen ei herätä sitä reaktiota mitä jokin väri saa aikaan. Värille halutaan aina perustelu, tai selitys miksi se on valittu. Helsingin vanhat empiretalot ovat vaaleankeltaisia, pinkkejä tai sinisiä ja ne hyväksytään, mutta kun värit tulevat uusiin rakennuksiin, se herättää aina jonkun mielipiteen.
PH: Hyvä esimerkki on myös esimerkiksi Venetsia suhteessa Buranoon mikä on väritetty kirkkaammin värein. Sinne menee satojatuhansia turisteja vuodessa katsomaan niitä värejä. Venetsiassa värit ovat pliisumpia.
PH: On reaktiivisia värejä ja passiivisempia, jotka on murrettu omasta kirkkaasta luonteestaan, ja ne hyväksytään ihan eri lailla. Siksi taide, joka on vähän murretumpaa, on paljon hyväksytympää keskiluokan seinillä, kuin nuo kirkkaat työt, jotka reaktiivisina herättävät myös ärsyyntymistä. Ne ovat myös usein huomiovärejä.
SB: On joskus laadittu tilastojakin siitä, minkä väriset teokset menevät parhaiten kaupaksi. Autoissa musta ja punainen on suosittuja, metalliväritkin. Väri on yhteinen asia, se on läsnä aika monessa arjen asiassa ja elämässä.
Entä kun värikomiteassa valitaan vuoden väri ja päätetään että se on muotia?
SB: Muotivärit näkyvät taiteessa. Samalla tavalla taiteilijat altistuvat kuin ketkä tahansa väreille. Ei se ole sen ihmeellisempää. Varmasti menee myös toisinpäin. Ehkä enemmän voisi kuvitella, että elokuvat ovat olleet tällaisia suunnannäyttäjiä tai jotkut muut kulttuurin alueet kuin juuri kuvataide.
SB: Ja maalareille värinkäyttö voi joskus tulla ongelmalliseksi, kun on ikään kuin oppinut liikaa, eikä osaa enää käyttää värejä, joskus ratkaisuksi otetaan, että ostetaan vaikka näitä “vuoden muotivärejä” maalikaupasta. Tiedän tapauksia, jolloin taiteilija on käyttänyt vaan niitä. Siitä valinnasta tulee osa teosta ja se kyllä mainitaankin silloin osana teosta.
PH: Toisaalta ”muotitaiteilijuus” voi mennä niin pitkälle, ettei enää osata tehdä omia pohjia…Väri on mielenkiintoista siinä mielessä, että mikä se on reviiriajattelun ja luokkayhteiskunta-ajattelun ryhmiin kuulumisessa. Väri tulee mukana ryhmittymissä. Suomessa ryhmittyminen tulee enemmän ehkä mukaan siinä, kuinka vähän väriä sinulla on. Värin riisuminen pois niin kuin pintamuodissa, päädytään vain harmaaseen. Musta pukeutuminen on sentään vähän häipynyt, joka oli vielä kasarilla, ysärillä ja 2000-luvun alussakin voimissaan, sellainen rokkari-roudari -pukeutuminen. Ehkä halutaan mennä vähän maiseman mukana, kun kesää kohti mennään, väri tulee enemmän pukeutumisessa mukaan. Otetaan tietoisesti värejä. Jos mietitään tajuntaa ja alitajuntaa, niin olen itse ollut enemmän alitajuntamaalari. Minä esimerkiksi otan värit vaiston mukaan, ja nuorempana tein niin vielä enemmän. Tämä on totaalivastakohta muotivärien käytölle, jossa otetaan se huulikiiltovärisetti.
Värin maantieteellisyys
SB: Kyllähän Suomi on harmaa maa ja varjotonkin usein. Valo täällä on omalla tavallaan hieno. Toisaalta jos ajattelee maita, joissa on voimakas valo, joka tulee suoraan ylhäältäpäin, silloin tulee voimakkaat varjot.
PH: Sinisiä hienoja varjoja tulee kyllä.
SB: Kyllä suomalaiset ovat tutkineet sitä harmautta ja löytäneet myös hienoa siitä. Mutta nykyään ihmiset eivät enää niin paljon työskentele havaintojen perusteella. Aiheita otetaan puhelimen näytöltä ja siellä on ihan eri värimaailma. Ja sen on yhtenäistänytkin. Ei ole enää niin paljon kulttuurisia eroja.
PH: Kyllä siinä on joku pointti, kun esimerkiksi olin Kiinassa ja siellä vuorella katsoin rautaoksideja ja suoraan lietin niitä siellä ja tein monotypioita mukaan. On se ihan voimakasta myös se maan merkitys. Meillä on harmaan ruskea savi maan väri, ja sitten on vähän hiekan sävyjä, jotka tulevat joskus hieman keltaisemmaksi ja punaisemmaksi graniitista. Kyllä sitten tämä luonnon yltäkylläisyys mikä meille tulee keväästä syksyyn, niin onhan se hirveän voimakas. Tämä meidän vuodenaikojen vaihtelu on aika iso. Olemme kuitenkin fyysisiä olentoja ja olemme suhteessa miljööseemme. Mietin vaikkapa täällä ateljeessa, miksi minulla on erilaisia valoja sekaisin ja se alkaa jopa ärsyttää. Kyllä sitä miettii, että pystyisinkö kuin vaikkapa Tor Arne käyttää pelkkää päivänvaloa. Että mikä on se sinisen harmaan valon rooli. Luulen, että alitajuntainen värin merkitys on paljon isompi kuin me tajutaankaan.
PH: Aika vähän pohditaan sitä mitä väri tai väriaine oikeastaan on. Aika moni järkyttyy kun kuulee, että jos otat käteesi kadmiumpigmenttiä ja jätät sen siihen kolmeksi päiväksi, niin voit saada siitä jo ihosyövän… Kaikki otetaan aika itsestäänselvyytenä.
PH: Väri liittyy voimakkaasti ympäristöömme, planeettaamme, ekologiaan ja sitä kautta myös alitajuntaamme mm. biologisesti, varoitusvärinä, soidinmenovärinä, piiloutumiskeinona ja erottavana houkuttimena esim. marjanpoimijoille. Tämä värin fyysinen luonne on meille osin itsestäänselvyys ja myös liittyy vahvasti moneen symboliseen ja alkukantaiseen - osin eläimelliseenkin toimintaamme. Omalta osaltani tämä on tullut esille tarpeesta maalata metsässä ja ulkona luonnossa - osana luontoa. Tätä kautta pääsemme myös tunteeseen että olemme osa luontoa - ja sitä kautta mm. luonnonsuojeluun, laajempaan maailmankuvaan - ja mahdollisesti myös empatiaan ja etiikkaan - jotka liittyvät myös väriin, mutta se onkin jo sitten pidempi tarina...
Superkokemuksia joita olette kokeneet värissä?
SB: Monet kokemukseni liittyvät omaan taiteilijuuteen, esimerkiksi kun maalaa ulkona. Aina kun tekee ja maalaa havainnosta, se on merkittävä kokemus, ja on vaikea arvottaa niitä erikseen. Tykkään tosi paljon näistä harmaista päivistä, nimenomaan värillisesti ja valollisesti.
PH: Olen kokenut aika voimakkaasti salakuljettajien sytyttämistä vuoristopaloista syntyvän savun, jonka sitten auringon kirkkaan punainen valo tuolla päiväntasaajan lähellä on muuttanut varjot täysin vihreiksi. Kun tapaat sen luonnossa, jossa muuten näet keltaisen valon ja violetin varjon. Näet punaisen valon ja vihreän varjon. Värikokemus on aika voimakas! Ajattelen fyysisempää värin kokemusta. On totta mitä Stig sanoo, kun maalaa havainnosta, siinä on joku juttu, mutta sekin vähän turtuu se värin havaitseminen, koska se menee työnteoksi, havainnon siirtäminen johonkin pintaan. Fyysinen puhdas tila, elämys, tuntuu mielenkiintoiselta. Se voi jäädä mysteeriksi, jonka ei tarvitsekaan siirtyä tauluun.
Ateljee ja valo
SB: Silmä hakee tasapainoa valossa. Kirkas valo syö kaiken muun. Päivänvalo vaihtelee, sen väri tai sävy vaihtelee päivän aikana. Välillä se on sinisempää ja välillä punaisempaa. Neutraali päivänvalo ei ole mitenkään absoluuttinen juttu.
PH: Hienoin potrettistudio, minkä minä olen nähnyt, on Anders Zornilla Morassa vanha maalausaitta, missä on neliskanttinen vino neliönkokoinen ikkuna pohjoiseen - muuten ihan musta aitta. Keskelle kun menee, niin on se aika majesteettinen, siihen tulee voimakas elementti. Kenenkään muun työhuoneessa en ole kokenut mitään vastaavaa. Siinä se pohjoisen valon kokeminen todellakin toimi – vaikka kaikille se ei niin paljon merkitsekään. Hauskaa oli, kun Rafael Wardi kertoi kerran, että hän on maalannut ullakolla ne sisävärit ja mennyt sitten ulos maalaamaan ne ulkovärit. Se on upea ja yksinkertainen kuvaus maalarin kahdesta eri väritilasta. Paras värioppi minulle on ollut livenä tämä Wardin kommentti kahdesta eri valo-väri -tilasta. Tottakai toiset ihmiset ovat kouliintuneempia näkemään ja käyttämään väriä. Joskus hajotan harmoniaa ja luon disharmoniaa. Ja kyllä sillä on hirveä merkitys, kun haluat tasaisen harmaata, että työskentelytilan valo on tasainen.
SB: Ihmiset käyttävät arkipuheessaan termejä kylmät ja lämpimät värit, ja sehän on sellainen termistö, mikä on tullut taiteesta. Se on keksittyä, tämä luokittelu, että toiset värit ovat kylmiä ja toiset lämpimiä. Siten niille annetaan ikään kuin symbolinen merkitys. Näin pyritään kuvailemaan värien ominaisuutta tai niiden psykologista vaikutusta. Voithan sanoa, että väri on kuin verenpunainen tai vertaat sitä johonkin säätilaan. Mutta joka tapauksessa värien perusominaisuuteen kuuluu tämä, että ihmiset haluavat sanallistaa niitä tai sanallistaa kokemusta niistä.
PH: Lämmin-kylmä ajatus on sellainen. Väriopeissa aika lailla syötetään tätä. Se on vaikeaa toisille käsittää, miksi jotakin pidetään esimerkiksi kylmempänä. Sinisessä on ollut tämä ongelma. Se on aika paljon etäisyysasia. Se tuottaa opiskelijoille ongelmia. Värilämpötila on väreille ominainen piirre. Kun olen puhunut lämpötilasta, olen huomannut, että joku syaanitaivas kontra ultramariini on ollut vaikeaa. Mikä on kylmä tai lämmin? Kokemus on myös subjektiivinen. Väri on myös ilmaisuelementti. Mikä on värin tunnetila?
PH: Tässä maailmassa on kyllä ”jyvät erotettu akanoista”. Aika paljon on tunnemaalareita sysätty sivuun.
SB: Esimerkiksi Vincent van Goghin yhteydessä aina puhutaan temperamentista. Yhtä hyvin voi ajatella, että hänen värinsä olivat symbolisia. Liian helposti tulkitaan, että maalaus aina kuvastaisi maalarin henkistä tilaa.
Arkkitehtien kanssa
PH: Boheemimpi rappiotaiteilija on häviämässä. Ei ole paikkaa enää rappiotaiteilijalle. Maailma kovenee koko ajan. Kyse ei ole pelkästään rappiosta, vaan tunteen kuvaamisen ja kokemisen merkityksestä. Media antaa tilaa tietyille vallan elementeille näyttäytyä. Markku Pääkkönen Leinelässä on poikkeus. Arkkitehdit haluavat aika lailla itse määrätä mitä väriä heidän taloihinsa laitetaan. Kuvataiteilijan näkökulmasta taiteilijan asemaksi on tullut värissä tietyn merkin ja koristeen tekijänä oleminen.
Meille tulee Kaarina Kaikkonen, hänellä on pitkäaikainen yhteistyö arkkitehdin kanssa. Samoin esimerkiksi Jan-Erik Anderssonilla on ollut luottoarkkitehti, jonka kanssa hän teki pitkään yhteistyötä, mutta ei niitä kauhean paljon ole. Mennään henkilökohtaisella suhteella, järjestelmä ei vielä tue. Prosenttiraha alkaa vaikuttaa. Kuka hallitsee ja kenen kuuluu hallita sitä yhtä prosenttia, on tärkeä kysymys.
SB: Taiteilijatkin ovat usein liian varovaisia. Monet julkiset teokset ovat melkein näkymättömiä. Muistan kun tein erästä isoa värikästä maalausta porraskäytävään, siitä arkkitehti totesi, että tämä ainakin näkyy. Toisaalta joillakin taiteilijoilla visuaalisuus ei ole ainoa lähestymistapa.
SB: Julkisissa rakennuksissa käytetty graafinen betoni on väritöntä lähtökohtaisesti. Sehän on kovin suosittu nykyään.
SB: Wau-arkkitehtuurikeskustelussa ihmettelen sitä asennetta, että jotakin sellaista ei saisi tehdä. Miksi ei? Pitäähän esimerkiksi pääkaupungissa olla jotakin, mistä sen erottaa muista kaupungeista. Jos kohde on merkittävä, niin totta kai se voi olla wau. Kiasma Helsingissä oli aikanaan liikaa monelle, kuten oli Temppeliaukion kirkko, josta ollaan nyt ylpeitä - ja kirkkohan on edelleen wau! Mentaliteetti on tässäkin asiassa sellainen, ettei saisi tulla liian näkyväksi.
Värillistä wau-arkkitehtuuria?
PH: Ei ole tehty yhtään sellaista värillistä wau-arkkitehtuuria. Tehtiin arkkitehti- ja taideopiskelijoiden kanssa yhteistyöprojekti liittyen Guggenheim-kaavailuihin Helsingissä. Se paikka Etelärannassa olisi loistava wau-arkkitehtuurille aina Siljan terminaaliin asti. Tilaa on. Redin lähelle tehdään juuri muutama tornitalo. Pari sellaista ”pötikkää” pystyssä. Sekö on meidän wau-arkkitehtuuria? Tanskassa käytiin opiskelijoiden kanssa katsomassa Bjarke Ingelsin arkkitehtitoimiston suunnittelemaan ”8 Housea” ja siinä kyllä oli wau vahvasti mukana!
Wau-arkkitehtuuri herätti kyllä nyt minut. Voisiko ajatella, että arkkitehtuuria alettaisiinkin tekemään värin kautta? Niin että se otettaisiin lähtökohdaksi. Voisi laittaa haasteen kaikille arkkitehdeille, että me haluammekin toteuttaa värin kautta arkkitehtuuria.
SB: Yksi paikallinen kiva väri-juttu on Helsingin kirkas oranssi metro. Se toimii ja jää mieleen. Kyllähän värien käyttö on lisääntynyt arkkitehtuurissa.
Yhteinen asia
SB: Väri on yhteinen asia, se on tärkeä teema. Tässä on keskusteltu aika paljon taiteilijan työn käytännöstä. Teemamme mukaan väri ei ole vieras juttu.
PH: Värissä on myös hyväksymisen merkitys, sillä on iso rooli. Esim. pride ja seksuaalinen tasa-arvo, erilaisuuden hyväksyminen ylipäätään.
SB: Maimun Väri-TV viittaa yhteisöllisyyteen ja sen vahvistamiseen. Ylipäätään taide on tapa saada ihmisiä yhteen. Minulla on itsellä sellainen käsitys, että yleisö voi opiskella tykkäämään hyvin erilaisista teoksista. En ole lähtökohtaisesti mitään taidesuuntausta vastaan. Ja olen oppinutkin pitämään monenlaisesta taiteesta ja taiteilijoista. Gerhard Richter oli alkuun sellainen, etten voinut tajuta sitä värienkäyttöä, kunnes tajusin, ettei hän pyrikään mihinkään harmoniaan, kauneuteen tai järjestykseen. Ylipäätään kaikki vieraat kulttuurit, esimerkiksi intialainen maalaus, tuntuu aluksi, että ei mitenkään pääse siihen sisään, mutta kun tutustuu tarpeeksi, eikä projisoi omia mieltymyksiään siihen, tilanne muuttuu.
Taiteen ja yhteiskunnan suhteesta
PH: Onkin outo ajatus, jos kaikki pyrkisivät harmoniaan. Kyllä on aika iso asia, että opitaan taiteesta kaikenlaista opiskellessa, mutta me voidaan myös yleisönä oppia hyväksymään moniarvoisuutta. Opitaan hyväksymään erilaista ilmaisua ja erilaista ihmistä, koska teokset ovat jo kiteytymiä tietynlaisen ihmisen tai taiteilijaryhmän teoksista, jolloin sen asian hyväksyminen on jo aika pitkä tie kehityksessä kohti laajempaa hyväksyntää siitä, mitä joku muu voi nähdä. Pelottaa sellainen yksiviivaisuuden mukaantulo. Meillä on Galleria Rankassa rappiotaide-näyttely, jossa me ollaan mietitty mm. provokaatioita ja valtaa. Tänä päivänä on nousussa äärioikeistolainen ja populistinen ajattelu. Taiteen yhteiskunta-aspekti on oleellisesti aika nössöä.
SB: Kaksi asiaa menee usein vähän sekaisin. On ns. poliittista taidetta tai aktivismia, joka tapahtuu taiteen sisällä ja taiteen nimissä - ja se ei välttämättä muistuta ulkoisesti perinteistä taidetta ollenkaan. Sitten on taidetta, joka saattaa käsitellä yhteiskunnallisia asioita. Nykytaide on niin monipuolinen kenttä. Jo 60-luvulta oli happeningejä ja aktivismia. Poliittisia mielipiteitä osoitettiin taiteen keinoin tai taideinstituution alla.
PH: Kuka määrittelee taiteen. Se mitä nähdään taiteena, siitä on eri käsityksiä. Kuinka paljon uskallamme lähteä taiteilijoina politiikkaan, montako taiteilijaa on ollut kansanedustajina. Suorempi toiminta on puuttunut meiltä kokonaan.
SB: Taiteilijat ovat usein mukana erilaisissa aktivismi liikkeissä ja nimenomaan taiteilijoina. Nykyään poliittinen toiminta tapahtuu paljon aktivismin kautta eikä niinkään, että mentäisiin poliittisten puolueiden jäseniksi.
PH: Oranssi ry on saanut paljon aikaan, esimerkiksi opiskelija-asuntoja valtausten seurauksena. Taiteen kentällä neutraalisuus on ollut vallitseva. Keskiharmaa byrokraatti. Taiteilijalla voi olla henkilökohtainen tarve pysyä riippumattomana.
SB: Meillähän on esimerkiksi valtiojohtoisia museoita, jotka pyrkivät edelleen esittämään myös poliittista taidetta. Valtion tukema taide sallii meillä myös ilmaisuvapautta.
Onko tulossa jotakin provosoivaa?
PH: Kaupungilla näyttäytyvää mahdollisesti provosoivaa edustaa sarjakuvassa esimerkiksi Emmi Valve. Sarjakuvataiteilijoilla on Väritä Porvoo -ajatus missä yleisö voi vuorovaikutuksessa värittää heidän graffitiliisteröintejään kaupungilla. He ovat Kutikuti -ryhmän jäseniä, Å-festin järjestäjiä ja sarjakuvaseuran aktiiveja.
SB: Kiasman ympärillä oli aikoinaan pinkki työmaa aita, joka oli myös taideteos, "Väriä Marskille". Teoksen väristä tuli kohu.
PH: Esitriennaalissa tehtiin Ilomiesten kanssa yhteistyötä maahanmuuttajien kanssa. Siitä tuli pelkästään positiivista palautetta. Pystyttäisiinkö tänne luomaan joitain väritiloja, hyvän fiiliksen kokemista kaikille, ilman että tulee jatkuvaa häiriötä ja kyseenalaistusta? Väri voi olla nautinnollista, ekshibitionististakin. Väri voi olla yhteisen hyvän aikaansaamista. Aika usein törmätään siihen, että taiteilijat itse pienentävät omaa wau-efektiään. Omia lukkoja voi olla, ja niitä pitäisi puhua auki. Tarvitaan rohkeutta.
SB: Kun italialaiset transavanguardian edustajat tulivat 1980-luvulla, he tekivät ekspressionistista maalaustaidetta jättikoossa. Jos katsot niitä Italiassa, ne eivät enää näytäkään niin suurilta. Italiassa on totuttu suuriin maalauksiin ja pokka tehdä sellaisia ei ollutkaan ehkä enää niin suuri juttu.
PH: Renessanssin ajan kattomaalaukset ovat ihan mielettömiä. Ja koska päästään julkisivuvärjäyksessä eteenpäin. Me ollaan pienennetty tämä ajatus. Bauhaus on ollut tässä jarru, modernismi ja minimalismi. Postmodernismi oli Suomessa aika naurettava vaihe. Sarjakuvassa Tarmo Koiviston Mämmilä tai Ukri Merikannon veistokset – niissä ilmeni ajankuvaa postmodernista Suomesta. Se ei päässyt kehittymään täällä kunnolla, kun tilalle tuli nopeasti sellainen nihilistinen minimalismi, teräs ja rauta. Se oli pieni välitila. Ja sitten tuli wau-arkkitehtuuri.
Valo ja väri
SB: Suomihan on aika pimeä maa, ihmiset ovat paljon sisällä. Toisaalta on sääli, että joka puolella on noita uusia kirkkaita ledivaloja ja hämäryys on harvinaista. Emme enää totu hämärään.
PH: Meidän näkökyvyn rajat väriin, mitä ne ovat? Entä värin lämpötila. Meidän aistit on hyvin miedot. Esko Valtaoja sanoi joissakin avajaisissa kerran hyvin, että ”On se nyt kumma, jos me ollaan luomakunnan kruunu!” Missä on meidän aistien rajat. Voidaanko me herättää tieteen kautta ihmiset näkemään värit vielä paremmin?
SB: Meidän värihavaintomme loppuu violettiin. Joillakin linnuilla on olemassa vielä värejä, mitä me emme näe. On hauska ajatus, että on olemassa värejä mistä meillä ei ole harmaata aavistusta, miltä ne näyttävät. Meillä on vain tietyt aallonpituudet käytössä havainnoissamme ja me ajatellaan, että värit ovat siinä - ja niin ei ole.
PH: On mielenkiintoista ajatella onko mahdollisuutta ihmiselle kehittää aistien tehostamista. Ollaan varmaan aika historiassa vielä tämän suhteen.
SB: Väriopeissa sekin vaihtelee, mitkä ovat päävärit. Koulussa opittua on punainen, sininen, keltainen. Se on sopimus, että näin on. Televisiossa onkin sitten additiiviset värit: punainen, sininen ja vihreä. Printtereissä on subtraktiiviset CMYK-värit eli syaani, magenta, keltainen ja musta. Toisaalta on myös kulta ja hopea ja vaikka mitä erilaisia pigmenttejä.
PH: Entä värin semioottinen kokeminen kullasta tai hopeasta.
SB: Vanhan taiteen osalla on eri värioppi, ajatus paikallisväristä. Sininen vaate, jonka valo- ja varjokohdat tehtiin tummalla tai valkoisella ja sitten alettiin näkemään, että varjolla on jokin väri, että valo vaikuttaa myös paikallisväriin.
PH: Tizianilla oli jo varjoissa ja puolivarjoissa väriä. Öljyväritekniikka muokkaa prosessia. Vanhoissa tauluissa oli kerrosten välillä pitkä odotusaika. Vermeer kerrosmaalarina tulee aina välillä esille. Värin käyttö on ollut symbolista, esimerkiksi liturgiset värit.
SB: Mark Rothkon tekniikassa kerroksellisuus on yhtä lailla läsnä.
PH: Värin terapeuttinen suhde on jäänyt tässä taka-alalle. Sillä on iso kannattajajoukko ja vaikutukset mielentilaan ovat olemassa. Ateljeeni haluan pitää aika neutraalina väreiltään. Minun on mentävä etelään talvella tekemään työtä, jotta saan sen voimakkaamman keltaisen valon kuin täällä. Täällä kun on tämä harmaa ja kylmä keltainen valo.
SB: Väriopeista. Esimerkiksi Steiner-pedagogiikassa on oma värikartta. On puhtaan rakkauden väri jne. Sitten on kuvataiteilija Josef Albersin 1950- ja -60-luvulla kehittämä ei-symbolinen, suhteellinen väriteoria joka perustuu värien vuorovaikutukselle ja värien välisille suhteille. Vapaa taidekoulu toi Albersin ajatukset Suomeen ja siltä pohjalta opetetaan monessa paikassa edelleen.
PH: Kyseessä on bauhausilainen väriteoria, kehitetty vasta Yhdysvalloissa, vaikka Albers oli ollut jo Bauhasissa opettamassa. Sommittelutehtävissä esimerkiksi näkyy bauhausilainen geometrinen muotomaailma.
PH: Nyt on puhuttu vaan länsimaisesta, mutta maailmalla on muutakin. Aborginaalien taiteessa on ketju, joka on jatkunut jo yli 10 000 vuotta. Värillä on tehty kalliomaalauksia. Yhä edelleen tehdään. Mitä me jätetään jälkeen tästä ajasta?
Haastattelijana taideamanuessi Susanna Widjeskog Porvoon museosta
INFO 2020
